Niku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo navetassa salaisuuden palvelustoverilleen.
Ensi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.
XXII
Syksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren parista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana vielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta isäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa tulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.
Sarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree yhteen hampaitaan.
"Tuleen, liekkeihin koko Saari!"
Mutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti, eikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen tuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin! Se oli niin iloinen, että "syrjäinenkin sen huomasi". Vaan hän, Sarkan Nikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!
Häntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren vaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti… Perkele sentään!
Sarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole siellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä elämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä sammuisivat.
Ja ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen lattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai pöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.