"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa", jatkaa suulas tyttö. "Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen ruskeita silmiä."
"Sehän voi olla joku luonnon oikku", sanoo Niku yksikantaan. "No kuinka
Helmi jaksaa?"
"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav… atav… en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin, että se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin olisi."
"Niinpähän vainenkin."
Niku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan luokseen.
"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet pysyvät", kuiskaa hän, "ethän vaan kerro, että me silloin kesällä Helmin kanssa puuhailimme jos mitä."
Tyttö lyö kätensä yhteen.
"En totisesti. Ette suinkaan te vaan…"
"Ole hiljaa. Ethän kerro."
"No en!"