— Tänään niitä odoteltiin, mutta eipä ole vielä kuulunut.
Kylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin lotinan tapaista.
— Ottaisiko Niila ryypyn?
Niilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila kauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä istuu hänessä lujasti.
— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin… ja syntikin se on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.
Kylmänen ei ole sillä tuulella, että rupeaisi pilkantekoon.
— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin, ohrista tai rukiista tehty. Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä niinkuin paviaani.
Niila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin pahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän ja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja ymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka ei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä, Erik Eiran esimerkkiä… Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja itsensähillitsemiskykyä.
Eikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja antaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.
Päivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö insinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen edullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää hänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta kuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen. Epätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on yllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein sitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.