Kun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra Gyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee insinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että nämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän kävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa, — oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille katselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..
Insinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista luontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa: hylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa kummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin vaistoin odottaen.
— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee metsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu aiottuun suojelusalueeseen.
Se tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi. Kaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään nurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.
Ne ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että Niilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne, missä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen hymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.
"Ylpeyden henki!" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja ahneuden henki”.
Ja samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut sallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.
— Kyllä kai se köyhän on toivotonta… sanoo hän nöyrästi.
— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen, myhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.
— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa Gyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta, niin luulen, ettei ole kuin vuoden tai parin asia, kun siinä on valmis talo.