Sanoo ja marssii insinöörin jälessä kamarin puolelle jättäen Niilan yksin mietteineen.
Kuvernöörin nahkapäätöksen tullessa on Niila jo taas aivan rauhallinen. Hänellä on valta katsella uusia maita, mutta nöyrällä mielellä, ilman ylpeyden, ahneuden ja prameuden henkeä, ahkeran ahertajan tavoin, niinkuin Ibmel suurilta syntisiltä vaatii.
Tai sitten valita rengin harmaja elämänura ja jättää se perinnöksi lapsilleen.
TUNTURI-HEIKKI JA HÄNEN RAHANSA
Tunturi-Heikki oli, suoraan sanoen, ikävä ja inhoittava mies.
Eihän hän suorastaan hullukaan ollut, joskin hiukan löylynlyömä, mutta se hänen kuuluksi tullut kitsautensa ja rahanahneutensa, se ei löytänyt äärtä eikä rajaa. Oikeastaan oli merkillistä, kuinka ihmiset jaksoivat häntä sietää, mutta mahdollisesti se johtui siitä, että hänet tunnettiin penikasta asti ja siitä, että hän oli niin nöyrä eikä ollut kenellekään vaivaksi, kun ei häneltä vaan vaatinut rahaa. Päästäkseen jotakin maksamasta oli hän valmis melkein mihin tahansa ja samoin hän rahan edestä meni minne käskettiin. Kerran hän oli viiden markan maksusta istunut ilkosillaan kymmenen minuuttia muurahaispesässä ja kerran oli hän yhtä monesta kruunusta kuljettanut erään insinöörin viisileiviskäisen laukun kahden peninkulman matkan Puitsitunturin yli. Ei kukaan järkevä ihminen sellaiseen olisi ruvennut, mutta Tunturi-Heikki rupesi, sillä hän tahtoi rahaa, paljon rahaa.
Mitään vakinaista tointa tai asuinpaikkaa Tunturi-Heikillä ei ollut. Hän oli siellä, missä hänen annettiin olla, teki palveluksia kenelle sattui ja joka parhaiten maksoi, auttoi poromiehiä poroeroituksessa, souteli metsäherroja ja insinöörejä heidän virkamatkoillaan ja joskus aikaisemmin oli hän Norjan puolelta käynyt säännöllisesti hakemassa viinaa, vaikkei koskaan itse maistanut pisaraakaan. Nyt hän oli liian vanhakin sellaiseen.
— Juo, Heikki, sanottiin hänelle.
Mutta Heikki ei juonut. Hän kyllä jollakin tavalla otti talteen sen, minkä toiset hyvän hyvyydessään hänelle tarjosivat, mutta möi sen sitten muille.
Sellainen oli Heikki. Vaatteet, armeliailta ihmisiltä lahjaksi saadut, riippuivat ja roikkuivat repaleina hänen yllänsä, silmien katse oli vaaniskeleva ja kurkisteleva, kädet vapisivat taukoamatta.