— Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään, sanoi Heikki.
Ja kuitenkin hänellä tiedettiin olevan runsaasti rahoja, joita hän talletti tuohirasioissa, milloin kivien alla, milloin missäkin. Kerran olivat poropaimenet löytäneet erään Heikin kassan: kiven alta suuren tuohitötterön täynnä kiiltäviä kaksimarkkasia.
Heikki oli juossut, asiasta kuultuaan, kuin henkensä edestä kaksipeninkulmaisen matkan silloiselta majapaikaltaan Tanhuaan.
— Antakaa takaisin minun rahani, huusi ja valitti hän. Kehtaattekin viedä köyhän miehen ainoat säästöt, joita olen tallettanut kuin silmäterääni.
— Säästöt, nauroivat löytäjät. Älä rupea, Heikki, varkaaksi. Miten sinä voit todistaa niiden olevan sinun säästöjäsi?
— Kyllä minä tiedän, huusi Heikki. Jokaiseen rahaan on piirretty risti.
Löytäjät olisivat vielä kiusanneet Heikkiä, mutta isäntä oli komentanut antamaan rahat Heikille ja potkinut hänet ovesta ulos.
Nyt alkoi Heikki tulla vanhaksi ja hän pelkäsi, että hänen työkykyään ruvettaisiin väheksymään ja että hän ei kelpaisi mihinkään.
— Tarvitseeko herra soutajaa? kysyi hän kylään saapuvalta inspehtorilta.
— Vanhahan se vaari näkyy olevan.