Tuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä terällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.
Emäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään nousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo aikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.
SANNI
Se tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei oikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi lakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko ylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus, jos edes sitäkään.
Siihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa. Heidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä oli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän suurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan niitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei ollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin, ettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään, jonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä; mitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse majoituslautakuntaan.
Ryssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt lakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty vallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset juoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö oli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai nimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.
Muilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen. Heidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa, mutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita sellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat. Muilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.
* * * * *
Muilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen talon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen talon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli ruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä lisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä, että hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon isäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut välittää suhteista ja tuttavuuksista.
Sanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin hänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä siroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän nuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu ei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen näköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään. Harvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten, jotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana niin kauan, että odottava ennätti hermostua.