Hänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä oli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa, huhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus nähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään Toosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska meiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa sanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana suusta.
Muilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut niille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne pysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin. Alussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta liian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia vielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin näyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan viskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat kiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut hajua, ryssää ja harmonikansoittoa.
— Saas nähdä, sanottiin pitäjällä, kauanko muilulainen sietää…
— Kissallansako potkittaa, arvelivat vihamiehet.
— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa… Ne kun ovat sellaista salavihkaista väkeä.
— Tekisi kai vaikka mitä, jos uskaltaisi.
Näihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin oli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati, niin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta muiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät ilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten ja käsityöläisten häihin ja taikoihin.
Joskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei monasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei tahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan sellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli huomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen puhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi, tuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.
— Kaunish jilma, sanoi hän, gjavele?
— Ei ole aikaa nyt, vastasi Sanni.