— A, paljo töö, paljo töö…
— Niin on pienemmissäkin paikoissa.
Popoff sai hakea toverinsa muualta eikä niitä häneltä puuttunutkaan.
— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän ne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin…
Muutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin perin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut pitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät, Muilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä Oravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen Saksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta Muilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin ja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä ennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.
Niinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun
Sannista kävelytoverin.
Se tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että Toosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt pakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse lähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja sanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja Toosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.
Tällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että poskilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman kalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista, mutta kyynel pysyi näkymättömissä.
— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti käydä.
Hän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin eteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.