— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä enää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä monasti…
Muilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri hampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä näyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena ja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön, tuskastuttava viha.
Valkoisen talon isäntä ajoi itse Muiluun.
— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin, sanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee…
— Mitäpä se meinaa, vastaa muilulainen kartellen.
— Pelkään vaan, että jos se jotakin kostoa… Ei siitä mitään tule.
— Suotta pelkäät. Mitäs se…
Kolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti Popoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä puheenalaiseksi.
Koko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on ikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat auringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on sellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen ja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. "Tämä on Muilu ja täällä on olemista." Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun välkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle, herraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. "Jos on siellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu." Kyläryhmässä kimaltelevat ikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä ja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä ylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka sai surmansa maantiellä.
Iltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri kylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat hanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet yhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä osaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja päärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja luutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.