— On sitä nuorempanakin menty, — vastaa vieras.
Onpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin — niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.
Viekas naamakin sillä on, miettii isäntä ja ajatus pysähtyy taas pelolla talletustodistuksiin, osakkeisiin, taloon, peltoihin ynnä muuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.
Itse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun tämän seutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti. Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia… hm… ja sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.
Isäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, — merkki siitä, että raskas tykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.
— Tähän taloon, — sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin valittaen, että asianlaita on niin hullusti, — tähän taloon kun ei ole ennenkään huolittu köyhistä vävyistä.
Vieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät, isäntä katselee taas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.
Tapansa kullakin, — pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä asiallisesti kuin isännältäkin. — Me olemme kyllä aina antaneet varakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.
— Sen minä kyllä uskon, — virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa vieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.
— Ja sitäpaitsi — jatkaa vieras, — on nopeaan ratkaisuun painavat syynsä.