— Tääll' ois elintarvelautakunnan…
— Sano, että tulkoon huomenna.
Oikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu paikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa siis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia, tekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee lievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat mies ja vaimo.
— Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä, — sanoo hän.
Ajatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin osakkeisiin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä, vellikello alkaa kalkuttaa.
— Minä osaan kyllä tehdä työtä, — vastaa vieras.
Jatkuva hiljaisuus.
Virkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua, rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies, herra asemapäällikkö, herra pastori — isäntä koettaa, vaan ei jaksa tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat lukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja säästöpankkiin, — lapsista pitää myöskin tulla herroja… Hohoi – – – jaa. Kello löi puolta kahta.
Ja nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.
— Liian nuorikin hän on vielä naimisiin, — sanoo isäntä.