— Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa, — sanoo tytär ohimennen kerjäläiselle.
— Ei sieltä mitään saa, — valittaa kerjäläinen.
Tytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja keventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punottavat.
Pilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja ilmassa on ukkosta.
* * * * *
Oleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä vastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus — sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa, rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, jos ei myötätuntoakaan, mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen, eikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa ja lähtenyt. Hyvästi nyt vaan.
— Tämä tuli niin kovin äkkiä, — sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.
— Minä rakastan häntä, — sanoo vieras.
Isäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi vastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan vieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla, Kalle on jättänyt tallin ovet auki, — ei jätä toista kertaa! — aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, — tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Kyllä minä opetan sen ajelemaan hiljemmin.
Piika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.