— Omapa on valeesi, sanoo muilulainen ja menee.
Syksymmällä viedään Muilun ryssät pois.
Seuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy Popoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin on yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.
PIENTÄ ODOTUSTA
Tällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.
Sanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten ollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta, mutta tuon kaikki voittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä pidättäen odottamaan ratkaisua, mikä tapahtuisi valkoisen talon kauimmaisessa kamarissa.
Tuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista menoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkasti ja asiallisesti, kerjäläiselle annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin kahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.
— Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa…
Niin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.
Talonväelle ovat ominaisia yhteen kasvaneet kulmakarvat ja kapeat valkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten lienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä he itse käy muualla kuin kirkossa, mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa, sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen käsketä tiehensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä heidän konstinsa.