Tämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä virkamiehistä, rahaa ne etupäässä kärkkyvät, rahaa, mutta onpa keinot sillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja avioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi, pysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.
Huoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman mukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.
— Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin… mutta siinä rakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa…
Rahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi herättää isännän myötätuntoa, vallankin, jos sitä himoa tuntee köyhä, ja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta tehneet työtä ja koonneet.
Silmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu vetäytyy vihellysasentoon.
— Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten tuntevat… Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan… Herra ties mille teille joutuvat…
Ja isäntä rakasti sentään tytärtään.
Sormet naputtelevat kiivaasti pöydän kantta, alahuuli vetäytyy hiljaa ylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee ensimäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä kaikenlaisten kanssa… Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta, kun on hänen vävynsä…
Isäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.
— Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo, — sanoo hän.