Selvä on.
PALAAVA KAPINALLINEN
Kaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti vankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen vaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän horjahteleva.
Vähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä ensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla, liitytty sakkiin, tapeltu niin "maan perkeleesti" — Kaapon oma, hiukan rumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä kaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä kertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain, että määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen sosialistinen ihanneyhteiskunta.
Kun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti jaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin ajatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon ajatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä ei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän itse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse, Talvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen, torpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti ja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan ollut ajatellutkaan.
Mutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän oli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut häntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:
— Heilu, sen saatana siinä, äläkä seisoksi.
Silloin Kaapo oli havahtunut ja ajatellut:
— Kyllä minä sinulle, pirulle, näytän.
Olihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia sanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan tuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin punakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.