Mikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä ei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon kiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa — silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa turvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt, vaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli, joka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku voisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut ajatelleeksi.
Kaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt kotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi Neiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä ja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.
* * * * *
Tähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä eikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän nevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa tunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja toiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta, joka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä kuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron Jaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja kellonvaihtaja.
Mutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi hänelle ajatus: sinne minä menen.
* * * * *
Kaapo hidasti kulkuaan ja alkoi miettiä.
Kotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille, sillä oli lauantai-ilta.
— Päivää, tervehtii Kaapo.
— Päivää, vastaa isä. Sieltä linnastako sitä nyt?