Äiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei tiedä, pelätäkö vai iloita.
— Linnasta, vastaa Kaapo.
— Jaa.
Sitten pitkä hiljaisuus.
Kaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee piippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja miettii, ja äiti on levottoman näköinen.
— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään ja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.
— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä… ja muitten armoilla olevia… ettei sitä oikein uskalla… punakaartilaisia… pitäisi käydä puhumassa isännällekin…
* * * * *
Kaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on kuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän ei nouse sitä "muitten armolla olemista" vastaan, vaan tajuaa samassa, että hänen on poikkeaminen Muiluun.
Tahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin matkaansa.