— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut, sanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.
Kylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen Antilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään, peloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa vielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi vastaan leipä.
— Minä menen Muiluun, Muilussa käy niin ja niin…
Kaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä muilulainen hänestä ajattelee.
— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten tavaroita. Kuormahevosia vain ajoin… Kapinaahan se on sekin… Sellaista kapinantouhua…
Metsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen, jolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy Kaapon kohdalle.
— Eikö se ole Kaappoo?
— O'.
— Nytkö sieltä tultiin?
— Nyt.