Naisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet puuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä Hilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu…
— Muilussako sinä vielä…? kysyy Kaapo.
— En, vaan Antilassa.
— Jaa.
— Taisi siellä panna ikäväksi? kysyi nainen viimein.
— Mistäpä ne hauskuudetkaan.
Karja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen läsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa matkaansa.
— Ihmisenä ne sentään pitävät.
* * * * *
Muilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa huomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti astuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa nuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon kotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen työväentalon rauniot.