— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio lähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena velvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.
Emännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin niissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.
— Jokos se pitkämatkalainen tuli? kysyy emäntä.
— Jo, vastaa Kaapo totuudenmukaisesti.
Emäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän ääreen.
— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä tuokion kuluttua.
— Eihän niistä korteista ennenkään…
— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin paljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.
Kaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään punastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä jomottavammaksi.
— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi? kysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.