— Mistäpä lienen… En niin aatteestakaan…
Kaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja perinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska ikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti sekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa lakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.
— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan askeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja siitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.
Hän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen voimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.
Isäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja luo häneen pitkän, kysyvän katseen.
— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin katselemaan, jyrähtää viimein.
Kaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat asiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on sellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.
— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään, jatkuu jyrinä, niin se on erehdys.
— Ei minulla mitään oppeja ole, pääsee Kaapolta.
— Mitäs sinä sitten täältä kärkyt?