Eera Mantselmus tekee työnsä loppuun, kulkee hiukan eteenpäin ja syö hyvällä ruokahalulla. Sitten hän taas kulkee iltaan saakka ja nukkuu ensi yönsä rauhallisesti.
Kalmankaltion tienoo on tätä ennen ollut hänen vakituinen yöpymispaikkansa. Tästä eteenpäin hän kuitenkin sivuuttaa sen mahdollisimman nopeasti. Luonto vaatii niin.
VARKAUS
Elämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän Kaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin, ei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla nautinnoilla pilattu.
Päivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä kerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja teki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin hallitsemasta kruununtorpasta.
— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä… hoki Anselmi ja uskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala, kun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin joukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä lohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin vaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella köyhyydessä ja uskossa.
— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli viisauksia lausumaan.
Itse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut tuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat saaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin ja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää. Mutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi Elsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin töissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia sattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes taas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito sitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään valtatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.
Naapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja alituisen pilan esineenä.
— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä, niin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.