— Niin, päättää hän tylysti. Jos tuon sukulaisia lienet, niin sinulla oli varkauden siemen itsessäsi jo silloin, kun käsivarren kokoisena lapsena potkit komssiossa, varkaaksi olet sinä syntynyt, varkaana kasvaisit ja varkaana kuolisit…
Hänen sydäntään kylmentää hiukan, mutta hän nostaa tyynesti kiväärinsä, tähtää huolellisesti päähän ja laukaisee. Ilma kajahtaa ja ääntä päästämättä tipahtaa poika suulleen maahan.
— Sattui hyvin…
Ukko näyttää ällistyvän äkkinäistä laukausta, Eera näkee hänen kuolemankalpeat kasvonsa, kun ukko ikäänkuin naulittuna kauhusta seisoo paikallaan, eikä hän voi ampua. Mutta sitten ukko hyökkää kiväärin luo ja hosuen sillä kuin riivattu juoksee hän Eeraa kohden. Tällä kertaa Eera ei emmi eikä epäile. Taas kajahtaa erämaassa kaksi peräkkäistä laukausta, toinen tähdätty päähän, toinen rintaan, ja ikäloppu kolttalaisäijä kaatuu suulleen sammalikkoon.
Eera tuntee lievää pahoinvoinnintunnetta, mutta menee kuitenkin ruumiiden luo ja tarkastaa heidän taskunsa ja laukun, joka on särjetyn aidan toisella puolen. Jokunen markka rahaa, pari ruplaa, Venäjän valtion viinapuodin kuitti ja täysinäinen hallin pullo viinaa.
Hetkisen katselee Eera ruumiita ja hänen lävitsensä käy hieno väristys, sitten hän ottaa pojan käsivarsilleen ja kantaa hänet kaltioon. Kuuluu loiskahdus ja poika vaipuu syvyyteen. Minuuttia myöhemmin menee ukon ruumis samaa tietä. Hartiavoimin hän vielä vääntää suuria kiviä kaltioon ja sitten on hänen työnsä kolttain suhteen päättynyt. On jälellä vain aidan korjuu.
Eera Mantselmus jatkaa työtänsä tyynesti ja asiallisesti eikä häntä enää vaivaa painostava tunnelma. Hän käy pieniä välikäräjiä omantuntonsa kanssa, mutta hän ei voi tunnustaa itseään syypääksi murhaan. Hän on vain tehnyt, niinkuin jokainen muu olisi tehnyt hänen asemassaan.
— Kuka käski, kuka tosiaankin käski heidän tulla tänne varastamaan ihmisten ainoat elinehdot?
Olisi vain puuttunut, että he olisivat huomanneet hänet ensiksi. Olihan heilläkin kivääri mukana.
* * * * *