Erkki vetäytyi vielä kauemmaksi aidasta päästämättä sitä kuitenkaan näkyvistään.
— Mikä se nyt tällaiset ajatukset kesken kaikkea. Eivätpä nuo ennen ole olleet tullakseen, vaikka on vuosikymmenen tässä edestakaisin marssinut. Kyllä niitten kärsivällisyys jo on loppunut, mutta pelko on esteenä…
Eeran rohkeus ei kuitenkaan ota palatakseen. Asia on nyt niin, että kun nuo asiat rupeavat vaivaamaan, niin ne tekevät sitä niin kauan kuin tahtovat ja menevät pois, koska tahtovat.
Tulee yö ja hämärä, mutta Eeraa ei huvita mennä levolle. Hän tahtoo sivuuttaa sen paikan, missä toveri kertoi aitaa särjetyn. Kylläpä lienevät sinne jättäneet jotakin muutakin merkkiä itsestään, kun vain arvaa hakea. Vähitellen menee häneen varma aavistus siitä, että juuri häntä. Eeraa, ne ovat tulleet tänne väijymään.
— Mutta turhaan väijyvät, sanoo hän itsekseen, pistää kirveen laukun kielen alle ja ottaa kiväärin käteensä.
Juuri silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkavat leikkiä puiden latvoissa ja tunturin rinne alkaa jo nousta, pysähtyy hän äkkiä ja peräytyy. Hänen korvansa on eroittanut hiljaista kalkatusta, säännöllistä ja järjestelmällistä, ilman hätiköimisen jälkeäkään. Samalla on myöskin hänen levottomuutensa ja painostava tunteensa kuin poispyyhkäisty, varovasti hiipii hän lähemmäksi, mutta muuttaa sitten päätöksensä, istuutuu ja riisuu pieksut jaloistaan, jatkaen vasta sitten matkaansa. Hänen hermonsa ovat tosin jännityksessä, mutta tahto on kylmä ja harkitseva kuin metsämiehen.
Viimein saa hän kalkuttajat näköpiiriinsä ja nyt hän pidättää hengitystään ja kokee jokaisen paikan, mihin jalkansa asettaa.
Aidalla istuu kolttalaispoika, melkein lapsi vielä, irroittaen säleitä, vanhus on maassa ja puuhaa jotakin muuta. Kaksi paalunväliä on jo revitty, ja aitaa vasten on kiväärirämä pystyssä.
— Vai niin, ajattelee Eera. Äijä opettaa lapselle varastamisen aakkosia.
Hetkeksi häneen menee suuri sääliväisyydentunne lasta kohtaan, mutta samalla hän tuntee ukon, josta hän on vain kivenheiton päässä.