Sinä yönä ei Eera nukkunut rauhallisesti. Juuri, kun hän oli saanut unen päästä kiinni, heräsi hän taas ja viimein hän kyllästyi ja nousi. Levottomuus ei antanut hänen maata. Tiesi, minkä taas keksivät hänen maatessaan ja hän saa sitten koko talven tehdä tiliä paliskunnan miehille.
Eera pani pannun tulelle, joi kahvinsa ja lähti sanaa puhumatta taipaleelleen. Joen yli soudettuaan tarkasti hän kiväärinsä. Hyvässä oli kunnossa, — sillä kun hyvästä paikasta pääsee pamauttelemaan, niin kyllä varkaat vähenivät.
Aamu oli varhainen ja kostea ja Eera kulki verkalleen tietään. Hän oli rauhallinen, mutta hän tunsi, että jokainen hänen hermonsa oli vireessä. Tuskin koskaan oli hänen terävä silmänsä niin tarkasti pälyillyt ympärilleen, tuskin koskaan hänen herkkä korvansa niin tarkasti eroittanut metsän jokaista risahdusta ja tuskin milloinkaan hänen kirveensä niin usein kopahduttanut aidan välipylväitä. Mutta vikoja ei näkynyt, epäilyttäviä ääniä ei kuulunut. Kylläpä ymmärsivät karttaa, tiesivät, että täällä ei varkaita kohtaan tunnettu sääliä. Ja entistä tarkemmin vaani tarkka silmä, entistä lujemmin pusertuivat yhteen kovat, tupakanruskeat huulet.
Kaikki oli rauhallista ja äänetöntä. Ei kuulunut koltan kimeää ääntä, kun hän tovereitaan lähestyvästä vaarasta varoittaa, ei hänen hiipivää, tassuttelevaa askeltaan kuivassa jäkälikössä. Kuuset vain huokailivat iänikuista, valittavaa säveltään, silloin tällöin ulottui korvaan tunturipuron livertelevä lorina.
Eera kulki eteenpäin kaikin vaistoin vainuten vaaraa. Jos tulevat hänen näköpiiriinsä, ei hän enää heidän kanssaan keskusteluihin rupea, kuten kerran oli tehnyt. Menevät polvilleen, pyytävät, rukoilevat, ja kun selkänsä kääntää, tulevat takaisin. Koltan koko olemus oli Eeran mielessä ruumiillistutettu varas, varas pikkuvarpaasta viimeiseen täiseen hiustupsuun asti. Eeran periaatteena oli ampua heti, kun näkikään heitä. Heillähän ei ollut täällä mitään tekemistä.
Kuitenkin: voi sattua, että kolttakin joskus ottaa asettuakseen väijyksiin.
Eeran sydäntä kolkutti hiukan, kun tuo ajatus tuli hänen mieleensä, mutta hän hylkäsi sen uljaasti: koltta on pelkuri ja huono pyssynkäyttäjä. Koltta ei uskalla ampua suomalaista. Sellaista ei ollut tapahtunut sitten Juonnin suurten mellakkain, kun paliskunnan miehet joukolla menivät sinne merkkejään tuntemaan. Oli sekin yhtä ajojahtia.
Ajatus ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän oli antanut lähtöpassin niin monelle koltalle, miks'ei voi tulla hänenkin vuoronsa. Jos ovat hyvinkin tulleet tänne, istuvat jonkin kiven takana käsi liipasimessa ja odottavat häntä, aina varuillaan olevaa vihamiestänsä. Hän kuulisi yht'äkkiä laukauksen ja tuntisi, kuinka kylmä lyijy tunkeutuu hänen karvaiseen rintaansa…
Erkkiä vistotti ja vaistomaisesti hän vetäytyi kauemmaksi aidasta.
Tai sitten voisi joku heistä hiipiä hänen nuotiolleen, kun hän nukkuu, ja työntää kylmän veitsen hänen rintaansa. Hänet löydettäisiin vasta aikojen kuluttua, puoleksi mädänneenä, ja ihmiset ihmettelisivät, kuinka hän niinkin kauan on säilynyt… Olivat jo kylällä puhuneet, että olehan varuillasi…