— No? kysyi hän sitten voitokkaan näköisenä.
— Kas perhanaa! — Erkki otti lakin käteensä ja pyöritteli sitä kauan aikaa hyppysissään. — Koltan on, koltan täinen lakki. Saapa taas pitää silmänsä auki. — Olivatko äsken käyneet?
— Lastut aivan tuoreita. Muttei ollut yhtään elukkaa reiästä mennyt, huomasin sen jäkälistä. Odotin siinä kohdalla parikin päivää, nähdäkseni, minkä konstin ne nyt ovat keksineet, muttei näkynyt, ei kuulunut.
— Odottelemaan lienevät menneet.
— Odottelemaan kai. Jos nyt satut tapaamaan, niin…
Eera ei vastannut mitään. Koltta-asiat olivat niin jokapäiväisiä, ettei niitä kannattanut sen enempää aprikoida. Molemmat änkeysivät kotaan ja laskeutuivat levolle taljoille.
— Onko sattunut viinakauppiaita tiellesi? tiedusteli Eera, hetkisen vedeltyään vielä makuulla ollessaan pitkiä savuja.
— Ei ole näkynyt. Ajattelinkin, että jos he ovat aidan särkijöitä, niin kaipa jälkensä korjaavatkin. Ja antavat muutenkin, tiedon itsestään.
— Niinpä vain.
Eera makasi vielä jonkun aikaa tupakoiden ja kuunnellen toverinsa hartaita, äänekkäitä kuorsauksia. Niin, mikähän ne koltat onkin näin aikaisin liikkeelle saanut? Varmasti niillä taas on joku uusi varastamiskonsti, kun tietävät, että talvella ollaan vielä enemmän varuillaan. Eivät niiden kanssa auta lailliset tuomiot, eivät puheet, eikä raahaaminen Kittilän ja Oulun vankilaan. Kaksi istuu nytkin Oulun linnassa, mutta minkä tolkun niistäkään sai — tunnustivat vain, että: joo, varkaita me olemme. Kyllä Aatsingin Heikin konsti oli paras: henki pois vaan, niin ei tule toista kertaa…