"Kun te menitte naimisiin", kysyi hän, "niin kummanko rakkauden varaan te sen perustitte, omaanne vaiko vaimonne?"
"Omaani, luonnollisesti", vastasi Heikki, kuulematta oikein itsekään, mitä vastasi.
"Ja sekö on loppunut nyt?" kysyi tohtori uudelleen.
Saaren isäntä, Heikki Suontaa, taisteli itsensä kanssa. Hän muisti ne monet vuodet, jotka hän oli Helmiä vartioinut koko ajan peläten, että joku toinen hänet veisi, hän muisti senkin, kuinka hän oli itsekseen vannonut, että hän tempaa Helmin vaikka toisen sylistä. Kaikki tämä astui nyt ilmielävänä hänen silmiensä eteen ja yhä hänen verensä kuumenivat. Sitten hän kuitenkin muisti kaiken sen, joka äsken oli ollut. Vielä kerran leimahti harmaista, uskollisista silmistä salama ja vielä kerran puristuivat huulet yhteen ja kädet menivät nyrkkiin. Mutta Heikki Suontaa oli lopultakin mies, hänen kasvojensa juonteet laskeutuivat, ja kun hän pitkän ajan mietittyään puhui, oli hänen äänensä tyyni ja rauhallinen. "Sanokaa vaimolleni terveisiä, että kun hän on terve, niin tulen itse häntä hakemaan", lausui hän. "Koetamme saada särkyneestä niin hyvän kalun kuin voimme, — onhan häntä jo tarpeeksi rangaistu."
"Niin", jatkoi hän, ottaen lakkinsa, "mikä tuomari minä olen. Kun hänellä on se poika silmäinsä edessä, niin se muistuttaa häntä yhtä paljon minusta kuin siitä menneestäkin. Ja minähän sen pojan tahdoin tehdä… Sanokaa vaimolleni, että minä puolestani en halua häntä olleesta muistuttaa."