"Sekin on oikein ajateltu. Ja nyt tulemmekin vaimonne asiaan. Hän käski minun vain puolestaan pyytää teiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa ja häpeää, minkä hän on teille tuottanut. Kun hän toipuu, muuttaa hän poikineen jonnekin, ettei teidän tarvitse häntä nähdä ja elättää itse itsensä. Mutta hän pyysi minua rukoilemaan teitä puolestaan, että te viljelisitte hänen kotitaloaan."
"Saatanhan tehdä sen kotoani käsin."
"Niin, te itse parhaiten ymmärrätte, kuinka se edullisimmin tapahtuu."
Herra tohtori nousi ja ojensi Suontaan Heikille kätensä. Nähtävästi hänen sanomisensa olivat jo loppuneet. Mutta kun Suontaan Heikki juuri oli lähtemäisillään, niin hän taas hänet pidätti.
"Oletteko voinut valittaa rakkauden puutetta vaimonne puolelta?" kysyi hän äkkiä.
"En. Mutta sehän on ollut välttämättömyyteen alistumista ja ilmitulemisen pelkoa."
"Vaan minä tiedän, että hän nyt rakastaa teitä."
"Arvatenkin. Tätä ennen hänen oli pakko ainakin sanoa rakastavansa minua ja nyt se toinen kuoli hirteen."
"Se, jos mikään, on suuren ja epätoivoisen tunteen tunnusmerkki. Mutta siitä ja kaikesta huolimatta vaimonne rakastaa teitä. Myönnän, etten sitä ollenkaan ymmärrä: kantaa toisen lasta ja rakastua toiseen. On kuitenkin asioita, jotka ovat tosia, vaikkei niitä voi käsittää. Ja minä edellytän, että vaimonne olisi voinut tarjouksenne hyljätäkin, tarkoitan, ettei hän ole niitä ihmisiä, jotka antavat pakon vaikuttaa itseensä."
Suontaan Heikki muisti nyt yhtäkkiä jotakin, kaiken sen, mitä oli tapahtunut silloin kun hän ensi kerran kävi Helmin yliskamarissa. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin ja hänen verensä joutuivat kiihdyksiin. Suonet tykyttivät ja poskille nousi polttava puna, hän aikoi sanoa jotakin, mutta tohtori ehätti ennen häntä.