"Mutta eikö teissä herättänyt ihmettelyä, että hän oli niin valmis tulemaan teille?"
"Luulin — tai uskoin, olin niin tyhmä, — että hänkin rakasti minua. Katsokaa, herra tohtori, vuosikausia, vuosikausia olin häntä katsellut ja ajatellut saamatta suutani auki. Ja tämän minä nyt sain."
"Olisitteko ollut onnellisempi, ellette olisi saanut mitään?"
"Julkista häpeää ei ainakaan olisi tullut."
"Mutta häpeähän ei ole teidän."
"Ei minun! Kenen sitten? Mikä kakara tahansa voi osoittaa minua sormellaan ja sanoa naudaksi."
"Sitä teidän ei tarvitse ajatella. Mutta teillä on tilaisuus olla jalo. Tottahan on, että sellainen ominaisuus ei nykyisin maksa kovinkaan paljon, mutta antaahan se sentään jonkunlaista sisäistä suuruudentuntoa ja itsetietoa. Muutamat ihmiset hakemalla hakevat itselleen vihamiehiä saadakseen olla heille ja maailmalle jalomielisiä."
"Kuulkaapas nyt, herra tohtori. Olen ollut kyllin jalomielinen antaakseni ruumiille kunniallisen hautauksen ja minä olen lisäksi niin jalomielinen, että annan vaimolleni kunniallisen eron. En tahdo hiventäkään hänen omaisuudestaan, kaiken, mikä hänellä on ollut, saa hän pitää. Se pitäisi minun puoleltani riittää."
"Aivan. Se on täysin riittävää. Niinkään paljon, sanon minä, ei voi jalomielisimmältäkään mieheltä odottaa. Entä mitä sitten aiotte tehdä?"
"Tehdä työtä ja unohtaa."