"Helmin puheille yritin päästä, mutten päässyt."
"Etkö sinä voisi asioitasi päivällä toimittaa?"
"Kyllä, kyllä ne hyvin päivänvalon kestävät."
"Paras on sitten, että päivällä…"
"Niin kai sitten. Hyvää yötä."
Saaren Juhani mutisee jotakin vastaukseksi ja kävelee hitaasti, sähkölampulla valaisten, päärakennusta kohden. Suontaan Heikin kiesit rämisevät iljanteisella kujalla ja vasta, kun ne ovat ehtineet kappaleen maantietä, lakkaa niiden kolina ja kavioiden kapse kuulumasta.
VIII
Saaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei enää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan minnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan uskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.
Emännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut, milloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket painuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko isäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.
Mutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista hän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut vuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän ei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin aikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni käy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt äitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.