"Istupa vähäksi aikaa, Helmi", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa olla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin polttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.
"Mikä sinua oikein vaivaa?" kysyy hän sitten aikansa tarkasteltuaan.
"Minuako", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. "Ei minua mikään vaivaa."
Helmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos on, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa seuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä voisi jotenkuten… mutta nyt.
Vaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan, parantaa peitettä ja mutisee itsekseen:
"Kummallista. Kummallista vähän…"
Jos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän ottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi silmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten olisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa mahdollinen loppu.
Helmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa nyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien kuvioita.
Saaren emäntä alkaa taas puhua.
"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä", sanoi hän.
"Taisi käydäkin?"