Helmi arvaa kyllä, kenestä on kysymys.
"Ei ollut", vastaa hän.
"Se on hyvä. Koeta sinäkin unohtaa joutavuudet."
Taas hän empii, ennenkuin jatkaa:
"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee, muistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin kärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat."
Painaa oven jälessään kiinni ja menee portaita alas.
* * * * *
Seuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa hän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin ja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.
Ja kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai ei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä hän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.
Ah, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka vietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä suhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En voi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet rakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.