"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä mitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti."
Nyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi mahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa vaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.
"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas on sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei."
Eikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää anteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut ja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat suoraan eteen.
"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa", aloittaa hän viimein neuvottomasti.
"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin tavalla sovittaa."
"Niin, mutta miten?"
"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me olemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän mennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen puutetta puoleltasi."
Isä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän vielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.
"Oliko teillä puhetta siitä, siitä…?"