Helmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän näköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.
"Äitisi on siellä kovin huonona", sanoo hän vihdoin. "Lääkäri määräsi sille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli."
Helmillä ei ole mitään vastattavaa.
"Oliko teillä jotakin sanan vaihtoa?" kysyy isä vähän ajan kuluttua.
"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta… ja sitten käy niinkuin käy."
"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen keskuudessamme… Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä vastasit ynseästi."
"En minä muista, mitä se oli. Olen nyt itsekin kipeä."
"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa hoitaja muualta."
Isä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain odotettava, mitä tulee.
Vihdoinkin: