"Sinä… ulos, mene paikalla tiehesi ja käske isäsi tänne!"
Helmi ei enää rupea vastustelemaan. Hän kiertää välikamarien ja salin
kautta vierasporstuaan ja menee sieltä ylös omaan huoneeseensa.
Porstuassa ollessaan hän kuulee, kuinka ovi käy ja isä menee äidin luo.
Hän vavahtaa, mutta yhä hän uhmaten pitää päätään pystyssä.
* * * * *
Vasta kun hän pääsee lämpimään, kodikkaaseen huoneeseensa, hänen hermovoimansa pettävät ja hän vaipuu itkien levitetylle vuoteelleen.
Ei tästä enää mitään tule. Pois hän täältä tahtoo. Hän lähtee jo ensi yönä Nikun luo, kyllä he tulevat toimeen.
Mutta voiko hän lähteä, olematta äitinsä murhaaja. Ja maailma on niin kylmä ja kavala, nytkin siellä sataa kylmää, kosteaa räntää ja tie asemalle on pitkä.
Erehdys. Oli jo herennyt satamasta räntää, ilma oli pakastunut ja taivaalla vilkkuivat kirkkaat tähdet.
XIII
Kun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän huolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun ja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven käyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän pelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.
"Mitä säikkyilet. Ei kai sinulla ole huono omatunto?"