"Mitäkö tarkoitan!" parkaisee hän toisen kerran. "Et kai sinä ole niin vastasyntynyt, ettet sitä itsekin älyäisi."
Tässä se nyt oli. Maailma tummenee Helmin silmissä, menee aikaa, ennenkuin hän saa kootuksi malttinsa voidakseen edes jotakin vastata.
"Se ei ole mahdollista", sanoo hän sitten kuiskaamalla.
"Mahdollista! Mutta kuka… kenelle…!"
Saaren emännän raivolla ei ole rajoja. Mutta Helmi on nyt saavuttanut mielenmalttinsa. Sen verran hän älyää, että vielä on syrjäisen melkein mahdoton mitään huomata. Se on johonkin perustuvaa epäluuloa, mutta varmaa ja — totta epäluuloa.
"Sano minulle heti", huudahtaa äiti kiivaasti, "kenelle sinä… Voi taivas!"
"Te olette sairas, äiti", vastaa Helmi rauhallisesti ja maanitellen.
"Te olette sairas ja tarvitsette lääkäriä. Minä menen soittamaan."
"Lääkäriä! Sinä tarvitset lääkäriä ja sinusta hän saa ottaa selon! Ja poliisia vielä lisäksi!"
Nyt Saaren tyttären silmät leimahtavat ja poskille syttyvät punaiset täplät.
"Joskin niin olisi", sanoo hän harvakseen ja hammasta purren, "niin minkä yksi köyhä, oppimaton poliisi sille mahtaisi! Mutta kun ei ole!"