Eikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa, ajatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut: huononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt, mutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö Suontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.
Silmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän vastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa päätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka menee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!
Nyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti kylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet pysähdyttää.
"Minusta tuntui kuin joku olisi sieltä tullut aamuvarhaisella", sanoo hän.
Helmi punastuu korviaan myöten, mutta voittaa heti itsensä.
"Ei se varhaista ollut", vastaa hän tavattoman kovasti ja arkipäiväisesti. "Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin."
Isä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti ei tällä hetkellä ole varsin kaukana.
"Vai niin", virkahtaa hän sitten jääden odottamaan.
"Suontaan Heikki se oli. Tuli nousun aikana ja äsken lähti."
"Vai niin", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen häntä ilahduttaisi.