Päivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta täytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen käskee.
Onko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä kiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi peräytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen käteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!
Kasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja ja alakuloinen.
Silmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin, takanahan onkin valvottu yö.
Huulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne voivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.
Ja pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa vartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.
Mutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti pois. Näinpähän on tahdottukin.
"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan", ajattelee hän. "Kaikki eivät kelpaisi paremmankaan näköisinä."
Kun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä niinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää? Ryhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala vihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.
Entä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja omaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman tulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii tämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti langennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että sellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.