Ei vastausta. Helmistä tuntuu kuin hänen ajatuksensa olisivat matkojen päässä täältä ja vain hänen eloton ruumiinsa makasi sängyssä. Hän tuntee, kuinka kuumat huulet koskettavat hänen kasvojaan, kuinka peitettä nostetaan ja kuinka hänen asentoaan muutetaan eikä hän tee liikettäkään mitään torjuakseen. Sitten hän kuin kaukaa kuulee oman äänensä:
"Hyvä Luoja, Heikki, mitä sinä oikein teet?"
Mutta minkä pitää tapahtua, se tapahtuu.
Vasta sitten hän havahtuu, nousee istumaan ja sytyttää kynttilän. Ja hänen silmänsä ovat uhkaavat ja hänen äänensä värisee kun hän sanoo:
"Tiedätkös, mitä teit?"
Suontaan Heikki on kalpea ja totinen eikä hän voi muuta kuin sopertaa:
"Minähän rakastan sinua ja, niinkuin sinä olet minun, niin olen minä sinun."
Vaan Helmi heittäytyy suulleen vuoteelleen ja alkaa itkeä, itkee suonenvedontapaisesti ja taukoamatta niin että hartiat vavahtelevat.
Mutta mitä hän itkee, — sen tietää vain hän itse.