"Suontaan isäntä kävi täällä kosimassa Helmiä pojalleen", kertoo emäntä ja hänen kuluneet, jännittyneet kasvonsa loistavat ensi kerran pitkästä aikaa.
"Vai niin. Mitäs Helmi?"
"Lupasi", vastaa emäntä äänen kuvastaessa riemua.
"Vai niin."
Siihen se jäi ja isäntä menee askareilleen, niinkuin sen kummempaa ei olisi tapahtunut.
Eikä ole muuttunut Helmikään. Pitäisi olla iloinen ja onnellinen ja on päinvastoin kuin mieleen olisi tullut suru. Ei hänellä ole aiemminkaan ollut väelle erikoisempia sanottavia, nyt pitäisi olla joku virkistävä sana silloin tällöin, mutta puhelahja näkyy tyyten loppuneen. Mitä kihlautumista se sellainen on.
Muutamana päivänä sanoo Suontaan Heikki hänelle ujoisesti ja tapaillen:
"Isä on sellainen vanhanaikainen mies. Se oli ajatellut, että minä tulisin tänne niinkuin kotivävyksi, isällesi avuksi."
"Se on käsitettävää", vastasi Helmi hyvin arkisesti. "Teillähän on siellä jo vävy entuudestaan ja tytär omasta takaa. Sinä, isäsi poikana, tietenkin lupasit yrittää."
"Vastasin, että ellemme, sinä ja minä, meille mahdu, niin en tungettele minnekään. Sanoin, että se nyt on kumma, ellei kaksi tervettä ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, tule toimeen missä maailman kolkassa tahansa."