Helmi kalpenee eikä voi vastata mitään. Mutta Suontaan Heikki ei ole mitään huomannut, vaan jatkaa:
"Se on sellainen, se isä. Mutta siihen se sitten jäi. Huomautin hänelle kerta kaikkiaan, että vaikkei sinulla olisi kotia eikä ryysyjäkään ylläsi, niin… Mutta mikä sinun on?"
Saaren Helmi ei ollut voinut kuunnella enempää, vaan oli kätkenyt päänsä käsiinsä ja purskahtanut itkuun. Kuitenkin hän pian tointui.
"Ei se mitään ollut", vastasi hän. "Minusta vain tuntui niin oudolta, että minua noin rakastat."
Ja hetken kuluttua hän lisää:
"Mene jo taas, Heikki. Olen todellakin hiukan huonovointinen."
Siltä hän kylläkin näyttää. Sillä heti Suonpään Heikin mentyä vetää hän sormestaan kihlasormuksensa ja asettaa sen pöydälle, riisuutuu ja menee vuoteeseensa. Mutta kauan aikaa lampun sammuttua kuuluu vuoteesta nyyhkytys ja nyyhkytysten väliltä valitus ja voivotus.
Sellaisia päiviä vietetään nykyisin Hirvikylän Saaressa. Elämä on lamassa ja surkastumaan päin, vain emäntä on, kuin rupeaisi hän vähitellen toipumaan. Tosin se on hetkellistä, puuskittaista ja itsensä kostavaa. Mutta joskus hän omin avuin ja suurella vaivalla nousee vuoteestaankin ja ilmestyy yhtäkkiä tupaan väen keskelle. Ja kun väki häntä silmät pyöreinä ja voimatta sanoa sanaakaan katselee, sanoo hän äänellä, josta ei tiedä, onko siinä katkeruutta vaiko leikillisyyden tapaista:
"Mitä siinä töllistelette? Kuolleistako luulitte minun nousseen?"
Välkkyvät, pistävät silmät katselevat vaanien joka soppea, sanat ovat hiljaisemmat kuin ennen, mutta yhtä tiukat ja täsmälliset. Pian hän kuitenkin on pakoitettu huohottaen menemään omaan huoneeseensa.