Tosiasiassa Helmillä tällä kertaa ei ole mitään niin runsaasti kuin aikaa. Hän ei kajoa mihinkään eikä tee mitään. Hänelle neulotaan, hänestä otetaan mittoja, hänen ympärillään hyöritään ja hän antaa sen tapahtua. Hän on antanut asian saada alkunsa ja nyt se menee kuin itsestään hänen tarvitsematta nostaa sormeaankaan sen auttamiseksi.
Mutta joskus hän pysähtyy ajattelemaan ja silloin häntä alkaa kauhistuttaa. Ulkoa, ikkunaruutujen takaa, katselee häntä musta ja tähdetön yö ja yön keskeltä kuin kavalat, irvistelevät kasvot. Mitä se on? Henki salpautuu kurkkuun ja hän tahtoisi kirkaista, juosta alas ja kertoa kaikki, mutta joku voima pidättää häntä. Sen sijaan hän tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa. Siihen tulee verta ja tuskanhuutoa joka riville, muttei sitä, mitä pitäisi.
"Ole kärsivällinen kanssani, rakas Niku. Ehkä kaikki muuttuu piankin."
Edellisen hän uskoo, jälkimmäistä hän toivoo, muttei usko. Askel on otettu ja se on peruuttamaton.
"Älä vastaa", lopettaa hän kirjeensä. "Se vain pahentaisi asemaani."
Kuinka syvälle hän oli vaipuva ja millainen oli loppuratkaisu oleva. Vai tuliko koko hänen loppuelämänsä olemaan jatkuvaa rangaistusta. Helmi ei uskalla sitä ajatellakaan, hän karkoittaa kaikki tarpeettomat ajatukset luotaan. Mistä hän saa siihen voiman? Kun hän öisin miettii asiaa, tulee hän siihen johtopäätökseen, että piru itse on häntä auttamassa.
Nytkin hänellä on kirje Nikolaille pöytäliinan alla. Pieni kohottaminen vain ja asia olisi selvä.
"Käy nyt katsomassa", nauraa Suontaan Heikin sisar, "että tiedät, minkälaiseen paikkaan joudut."
"Jos haluaisit niinkuin peräytyä", jatkaa hän sitten.
Helmi kohottaa katseensa ja näyttää siltä kuin hän ei käsittäisi, mistä on kysymys.