"Te tiedätte kyllä", vastasi hän, "että vain teidän takianne olen uhrautunut."
Se oli enemmän särähdys kuin nauru, joka nyt pääsi Saaren emännältä.
"Uhrautunut!" toisti hän ja sitten taas: "Uhrautunut! Kuule, — sillekö sinä olet raskaana?"
Helmi kovettuu yhä. Hän on aikeissa vastata: "Se ei kuulu teihin", tai: "Sama kenelle, itse saan siitä vastata." Mutta se olisi ollut melkein samaa kuin myönnytys, joka tapauksessa siinä vastauksessa olisi ollut totuutta. Hänen aivonsa toimivat kiihkeästi punniten asioita myötä ja vastaan ja arvioiden mahdollisia seurauksia. Viimein hän keikahduttaa päätään taaksepäin ja luo äitiinsä uhmaavan katseen.
"En", tulee huulilta hiljaa, mutta varmasti.
Vaan Saaren emäntä ei näy paljoa välittävän siitä, mitä tytär sanoo.
"Kaikkea minä uskoin", virkahtaa hän, "mutten minä sentään uskonut sinua huoraksi."
Maailma väikkyy verenpunaisena Helmin silmissä. Hän kirahtaa ja polkaisee jalkaansa.
"Jumal'auta sentään!" huutaa hän vimmastuneena. "Pitäkää huoli omista synneistänne ja antakaa minun jo olla rauhassa."
* * * * *