XIX
Kuitenkin Saaren Helmille tulee asiaa Suontaahan, ennenkuin hän aavistaakaan. Miten siihen on tultu ja kuinka hän on saanut lähdetyksi, sitä hän ei muista. Kaikki on kuin pahaa unta, josta hän muistaa vain pieniä yksityiskohtia eikä vallan tarkoin niitäkään. Nyt hän vain huomaa istuvansa yksin reessä ja ajelevansa pitkin talvista tietä päämääränään Suontaa. Siinä kaikki. Mitä hän perillä tulee sanomaan, sitähän saa ajatella sitten, kun sinne ensin joudutaan.
Mutta jotenkin seuraavasti on tapahtunut.
Saaren emännän kasvot käyvät aina luisevammiksi, aina kellertävämmiksi ja hänen välkkyvissä silmissään viipyy kova, kysyvä katse. Helmistä tuntuu niinkuin se välkkyvä, kova katse seuraisi häntä aina hänen pienissä puuhissaan ja kuin se puhkaisisi yön pimeydenkin pistäen ja kiiltäen. Ja Helmi alkaa vieläkin enemmän pelätä ja säikkyä, hän karttaa sen huoneen lähistöäkin, niissä äiti oleskelee eikä ole kuulevinaan, kun häntä kehoitetaan sinne menemään tai kutsutaan kuulemaan jotakin asiaa.
Puolenpäivän aikana muutamana päivänä hän kiipeää kamariinsa. Hän on menettämäisillään tajuntansa, hän luulee, että hänen edessään on harhanäky. Miten tämä voi olla mahdollista, millä voimalla äiti on päässyt tänne? Vaan mahdoton on mahdollista. Siinä seisoo hänen äitinsä, Saaren emäntä, ja kädessään hänellä on äsken kiinni liimattu kirjekuori.
Helmi kirkaisee kauhusta.
"Antakaa sen olla", huutaa hän.
Joku ratkaisu on nyt peruuttamattomasti tulossa. Saaren emäntä ei säikähdä, eipä edes hämmästy, hän laskee vain kirjeen takaisin pöydälle ja iskee tyttäreensä katseen, jossa on vihaa ja inhoa.
"Ryssän lutkia oli kyllä minun tyttö-aikanani", sanoo hän viimein koleasti, "mutten minä luullut, että niitä vieläkin olisi."
Helmin jäsenet jäykistyivät ja posket käyvät kylmiksi. Tässä olisi tarvittu vain joku ymmärtävä, hellä sana ja hän olisi vaipunut polvilleen ja sulanut kyyneliin. Mutta edessä oli vain jäinen kallio, jota yksikään auringonsäde ei lämmittänyt.