"Ei. Minä ajan kyllä itse."
Kaarteessa hän oli katsahtanut taakseen ja huomannut, miten ikkunaverhot äidin huoneen ikkunoissa oli vedetty syrjään. Hirvijärvi oli jo jäässä, mutta tuolla ja täällä näkyi pitkulaisia mustia paikkoja. Kuka se olikaan, joka oli täyttä laukkaa ajanut sulaan? Helmi antaa vauhdin hiljetä ja silmäilee järvelle. Eikö hänellekin olisi niinkuin asiaan kuuluvaa kääntää oikealle ja ohjata sulapaikkaa kohden. Niinhän ne tapaavat tehdä. Antaa mennä vaan täyttä laukkaa ja keskellä päivää, ihmisten avuttomina katsellessa ja huudellessa toisilleen. Terve vaan sitten kanssanne.
Ajatus on repäisevä ja tavallaan se viihdyttää Helmiä, mutta sitten hän kiihottaa hevosen uudelleen raviin. Mikä tässä oikeastaan on hätänä, — mutta sulaan mennyt ei koskaan ole palannut kertomaan, minkälaista on senjälkeen kun vesi on huljahtanut ylitse ja pinta taas tyyntynyt.
Talvinen kalpea aurinko paistaa ja lumi kimmeltelee. Joku tuttava tulee vastaan, katsoo ihmeissään ja pysähtyy.
"Ptruu, hevonen. Päivää!"
"Päivää — päivää. Minä tässä, että minne se Saaren tytär niin korskuvin hevosin."
"Sulhasiinpa vain."
"Vaiko vain! Milloin niitä häitä saadaan?"
"Tiedä, saadaanko ollenkaan."
"Älä nyt."