"No, leikillä sijansa. Käydäänhän nyt katsomassa, kannattaako meikäläisen mennäkään."
"Kannattaa sekä mennä että vaikka tuoda tullessansa."
"Nähdäänpä sitten. Terve vaan."
"Hyvästi. Onneksi olkoon."
Viheriästä metsästä kääntyy tie Suontaan aukealle. Ai, tällainenko tämä huudettu Suontaa vain olikin. Vain. Laaja, matala ja harmajan ja likaisen näköinen rakennusryhmä, suuri niinkuin pieni kylä. Mitä ne niin sitä pitävät verrattomana, eihän sitä mitenkään, ainakaan ulkonäön puolesta, sovi edes verrata Saareen. Kun Helmi ajaa pihaan ja joku renkimies rientää ottamaan haltuunsa hevosta, pitää hän sitä aivan asiaan kuuluvana.
"Älkää panko sitä talliin", sanoo hän. "Palaan aivan pian takaisin."
Äänessäkin on jotakin kilahdusta Saaresta.
* * * * *
"Niin, sitten minulla olisi vähän kahdenkeskistä Heikille."
Näin hän sanoo, näennäisesti rauhallisena ja tyynenä. Vanhemmat nyökäyttävät päitään, niinkuin että "niin ainakin, arvaahan sen, toimitelkaa te vaan asioitanne". Ja menevät. Taaskaan Helmi ei saa selvää siitä, miten hän on läpäissyt tämän kaiken. Hän on kätellyt tulevia sukulaisiaan, kertonut voinnista kotona, juonut kahvia ja puhellut asiallisia ja asiattomia. Suontaan äijä oli kitissyt huonoa aikaa ja kaikennäköistä muutakin, ja Helmi oli laukaissut kuin kirkkaalta taivaalta: