Tämä kaikki on jo takanapäin, tosin vielä aivan lähellä, mutta yhä hän vain istuu tässä ja ajattelee sitä ja muutakin — häntä, joka on kaukana. Kirjoissa puhutaan, että voidaan vetää paksu, musta viiva menneen yli. Eikö hän voi sitä tehdä? Joskus tuntuu, niinkuin hän olisi sen tehnyt, yhtä usein, ettei voi sitä tehdä. Olihan hänelläkin omatunto ja ilman sitäkin, olihan hän rakastanut.
Heikki on jo tarkastanut, ettei tuvassa ole väkeä ja kaatanut itselleen kahvia.
"Helmi", sanoo hän sitten, istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen kuullut, että monet ovat miettimällä tulleet hulluiksi."
"Mutta enhän minä miettinyt. Istuin tässä vain ja odottelin sinua."
"Istuit vain ja odottelit minua!" kertasi mies melkein äkäisesti. "Sinä olisit voinut puuhata jotakin pientä sen ohessa. Monella on suurempi suru kuin sinulla, jolla ei oikeastaan enää olekaan mitään surua, eikä heidänkään sovi ruveta sitä hautomaan. Sitä tehdessään he kuolisivat nälkään. Joo, mutta kun he tekevät työtä, niin surukin lieventyy."
"Puhutko tätä itsestäsi vai ovatko muut sen sinulle sanoneet?"
"En minä tiedä, mutta pirukaan ei saa tehtyä tekemättömäksi ja kyllä elämä lopultakin on otettava sellaisenaan."
Mutta hän lievensi heti sanojensa vaikutusta, tarttui vaimoaan vyötäisiin ja kuiskasi hellästi toruen:
"Istut siinä silmät haileina ja joskus vetisteletkin. Ei sellainen sovi. Ison talon emäntä. Saattavat piiatkin pian nähdä."