Päivät ovat Helmille vaikeimmat. Askareet antavat tilaa ajatuksille ja on aikoja, jolloin hän ei voi ajatuksiaan käskeä. Silloin hänestä tuntuu kuin väki katselisi häntä erikoisella tavalla, hän säikkyy ja luulee nurkista huonon omantunnon katselevan itseään. Mutta on toisia aikoja, pitkiäkin, jolloin uhma palaa entistäkin jäykempänä. Niinkuin kerrankin, kun hän kuulee Suontaan äijän oven takana vinkuvan jollekin toiselle vieraalle, jonka kanssa ovat sattumalta jääneet kahden:
"Se pelkäsi, se meidän poika, vuosikausia, että saako se tätä emäntäänsä vai eikö saa… Minä vain kiusasin ja yllytin, että kyllä sinä kans olet mies, sinäkin… Vaan näkyy se poika osaavan asiansa järjestää niin, että saakin…"
"Voi, hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "kyllä tunnut olevan hyvä sinäkin."
Eikä hän voi olla avaamatta ovea. "Kyllä se niin on, appi-parka", sanoo hän rauhallisesti, "ettei niistä teidän Heikin hommista olisi mitään tullut. Minä sen otin ja sillä hyvä."
Helmi nauttii äärettömästi nähdessään Suontaan ukon siinä istuvan häkeltyneenä ja kuin nuijalla päähän lyötynä.
"Äitiisi tullut, näemmä", yrittää hän kääntää leikiksi, "oven takana leikkipuheita kuuntelet."
"Minä kai saan omassa kodissani olla oven edessä tai takana. Tämä ei ole Suontaa."
Suontaan ukko hätääntyy silminnähtävästi. Hän ei enää yritäkään mitään.
Hän lähtee käydä köpittämään niinkuin on huvikseen tullutkin, ja vasta
myöhemmin Helmi huomaa, että olisihan hänet voinut kyydityttääkin
Suontaahan.
Tällaiset puuskat pitävät jonkun aikaa pään pystyssä, mutta pian on kaikki taas entisellään.
Mutta vaikka Helmin unen laita on niin ja näin, ovat yöt kuitenkin rauhallisimmat. Ajatukset tosin harhailevat omia teitään ja pelko ja vavistuskin värisyttävät ruumista. Mutta Heikin selän takana on lämmin ja turvallinen olla niinkuin olisi kaukana kaikkien ulottuvilta. Iltaisin, maata mentyä, Heikki vielä lueskelee sanomalehtiä. Hän nostaa pöytälampun viereensä tuolille, kääntyy kyljelleen ja lehti alkaa rapista hänen käsissään.