"Luenko mä sulle jotakin ääneen?"
"Anna olla. Lue vaan itse."
Joskus Helmi menee puoliuneen ennenkuin Heikki alkaa nukkua. Kun hän havahtuu, on huoneessa jo pimeää. Toinen hengittää rauhallisesti ja raskaasti ja liikahtelee unissaan, sanoo välistä jonkun katkonaisen sanankin. Helmi ei voi olla tunnustelematta hänen kasvojaan ja Heikki herää.
"No, mitä sinä?" kysyy hän unissaan.
"En mitään, minä vain valvon."
"Ummista silmäsi ja nuku."
"Kun ei nukuta."
"Hm."
Mies nukahtaa taas. Ihosta huokuu lämpöä ja omituinen lemu. Helmi tulee ajatelleeksi, että ne kai ne juuri ovatkin, jotka tuovat tuon turvallisuudentunteen, melkein onnea lähentelevän. Ja hän makaa taas pitkät kotvat katsellen ikkunaverhon läpi kuvastuvan kuutamon leikkiä vastapäisellä seinällä.
Rakastaako hän Heikkiä vai rakastuuko hän häneen vähitellen, mutta varmasti. Helmi ei uskalla tätä asiaa ajatella. Toiset kasvot, eri näköiset, mutta yhtä luotettavat, astuvat silloin rinnalle ja hän alkaa vavista. Mutta hän oppii päivä päivältä yhä enemmän mieheensä luottamaan, ja kun hän on poissa, tuntee hän itsensä turvattomaksi ja yksinäiseksi ja kaipaa häntä.